Kirja: Muistolaattabongarin opas

Tauko ei ole vielä loppumassa kokonaan, mutta heitän täältä luonnoskansiosta muutaman tekstin julkiseksi, koska siellä toisessa päässä on kuitenkin mun innokkaita faneja odottelemassa.

Pauli Jokinen: Muistolaattabongarin opas
(Minerva 2015)

Pauli Jokinen on tehnyt aiemminkin kirjoja, joissa on erilaisia kävelyreittejä Helsinkiin. Tässä opastetaan bongailemaan eri paikkoihin kiinnitettyjä muistolaattoja, jotka kertovat tavallaan paikkojen historiasta. Laattoja on todella monessa paikassa ja niiden ohi tulee yleensä vain käveltyä ihan huomaamatta, niin kirja on tarpeellinen kokoelma aiheesta.

Tässä valmiita reittejä oli keskustaan ja sen viereisiin kaupunginosiin. Niiden pituus on 2-5,5 km ja kävelyn voi sitten suorittaa hitaammin tai nopeammin. Kirjan avulla oli helppo suunnistaa ja löytää muistolaatat. Joissakin tapauksissa tässä oli vain referoitu, että mitä laatassa sanotaan ja yleensä niillä kerroilla olisi ollut kiva saada jotain lisäinfoa, mitä paikan päältä ei irtoa.

Täytyy kyllä sanoa, että mielummin mä edelleen kierrän kirjan kanssa tällaisia turistijuttuja enkä vaan vilkuile kännykästä. Edellisestäkin kirjasta on vielä joku reitti kiertämättä – täytyy kyllä oikeasti ottaa niskasta kiinni itseäni ja toteuttaa nekin vielä. Ainakin Suomenlinnaan olisi tarkoitus suunnata molempien kirjojen kanssa, mutta se varmaan menee ensi kesälle.

Lisäksi kirjassa oli joitakin rasteja muissa, kauempana keskustasta olevissa kaupunginosissa.

Kirja: Autiopaikoilla

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla
(Teos 2016)

Maailmassa on monia hylättyjä ja autioituvia alueita ja kaupunkeja. Autiopaikoilla-kirjassa esitellään niistä muutamia. Otanmäessä Kainuussa kaivos lopetti ja väki väheni. Doelin kaupunki Belgiassa on jäämässä sataman alle. Huippuvuorilla Pyramidenin kaivoskaupunki jäi autioksi neuvostoliittolaisilta. Amerikassa Detroitissa väki vähenee, Bodien kaupunki Kaliforniassa jäi autioksi villin lännen kyläksi ja Piilaaksossakin taphtuu muutoksia koko ajan. Urbaania löytöretkeilyä harrastetaan innokkaasti esimerkiksi Japanissa kesken jääneissä rakennuksissa tai muuten autioituneissa paikossa. Ekstrana tutustutaan myös netin tuleviin raunioihin, hiljentyneisiin virtuaalimaailmoihin.

Toisaalta kaikki hylätyt rakennukset on kiinnostavia arkkitehtuurimielessä ja rappioromantiikan suhteen…. Toisaalta sitten näissä ei ihan kokonaan autioituneissa paikoissa kiinnostaa ne tarinat: miksi siellä on vielä joku ja miksi sieltä on lähdetty alun perin menemään. Lukujumin selättämistä varten pitäisi kyllä haalia enempikin näitä kevyehköjä ja sujuvasti kirjoitettuja tietokirjoja varastoon. Mutta oli siis tosiaankin lukemisen arvoinen kirja. Nyt vaan pitäisi sitten päästä käymään jossain vastaavissa paikoissa itse (tuli inspiraatio). Näistä kirjassa esitellyistä Pyramiden oli ehkä se ykkösvaihtoehto.

Kirja: Lähdin Istanbuliin

Tänään on viidennen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Tällä kertaa sitä isännöi Tekstiluola.

Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin
(WSOY 2008)

Oma valintani piti tällä kertaa olla kotimainen, koska on tämä satavuotisjuhlavuosi ja aiempiin haasteisiin olen lukenut ulkomaisen kirjan. Toisaalta suomalaisia kirjoja on tullut luettua aikanaan sen verran, ettei ole niin paljoa aukkoja paikattavana enää, kun kuitenkin aiemmin lukematon kirja oli tarkoitus valita. Mika Waltari on mulle jäänyt mysteeriksi suurimmaksi osaksi, tähän mennessä on tullut luettua vain Komisario Palmut.

Vanhempia matkakertomuksia en ole juurikaan lukenut ja siksi innostuin, kun löysin joskus Waltarilta tämän Lähdin Istanbuliin. Kirjailija lähti vuonna 1947 Turkkiin keräämään aineistoa tuleviin kirjoihinsa ja teki matkastaan tämän kirjan. Sinne kuljetaan meri- ja maateitse Ranskan, Sveitsin ja Italian kautta.

Matkailu on aikanaan ollut huomattavasti hankalampaa kuin nykyään. Se on ollut hitaampaa, ulkomaisten rahojen saaminen ja kuljetus säädeltyä, kaikkea pitänyt selvitellä eri tavalla ilman nettiä. Toisaalta matkailun perusajatus ei ole kadonnut mihinkään ja Euroopasta löytyy edelleen samaa henkeä kuin tuolloinkin, perusnähtävyydetkin on edelleen samoja.

Eipä tässä nyt sitten mitään erityistä kommentoitavaa ollut. Ei tullut hirveä kipinä lukea enempi Waltaria tai hankkia jotain muuta vanhaa matkakertomusta perään, kun kuitenkin Juhani Ahon matkakirjakin on jo kuuntelussa. Oli tämä vaihtelun vuoksi välipalana kuitenkin kiva kirja ja olen tyytyväinen, että sain nyt haasteen kunniaksi luettua.

Matti Rämön polkupyöräkirjat

Matti Rämö on Ylen toimittaja, joka on harrastanut matkailua ulkomailla liikkumisvälineenään polkupyörä ja kirjoittanut matkoistaan eri maanosissa useamman kirjan verran. Näistä ei irtoa omaa postausta kaikista, niin höpöttelen tähän jotain vähän yleisemmin.

Tähän mennessä ilmestyneet kirjat:

•  Rengasrikkoja Saharassa (Minerva 2009) – postaukseni täällä. (Kuunneltavissa ja ladattavissa ilmaiseksi Yle Areenasta).
• Polkupyörällä Intiassa (Minerva 2010 – myös tämä on Yle Areenassa.)
• Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin (Minerva 2011) – postaukseni täällä.
• Polkupyörällä Jäämerelle (Minerva 2012)
• Polkupyörällä Islannissa (Minerva 2013)
• Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan (Minerva 2014)
• Polkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin (Minerva 2015)
• Polkupyörällä Himalajalle (Minerva 2016)

Eri paikoissa pyöräilijällä on omat haasteensa: Islannissa tuulista, Aasiassa kuuma ja monissa maissa vuoristoista. Siihen vielä päälle kaikki erilaiset kultturit ja tavat…. En ehkä itse lähtisi oikeasti tuollaisille pitkille pyörämatkoille (kirjoissa siis yleensä 1-2 kk), mutta kyllähän se näin kirjamuodossa kelpasi. :D Pyöräillessä on helppo tutustua vähän syrjäisempiin paikkoihin eikä kirjoissa liikuta juurikaan missään turistirysissä tai suurkaupungeissa (vaihtelee toki jonkin verran kohteesta riippuen).

Islanti-kirja oli tosi kiinnostava! Maa on yksi haavekohteistani luonnon takia niin oli kiva lukea kokemuksia. Samoin Jäämeri-kirjasta tykkäsin, kun siinä liikuttiin Lapissa itselleni tutuissa kohteissa ja tehtiin pikapoikkeama Murmanskiin. Näissä siis huomaa selvästi eron, että heti kun on kiinnostava kohde niin kiinnostaa kirjakin enempi. En siis ehkä suosittele lukemaan koko sarjaa, vaan ennemmin valitsemaan tästä ne itseään kiinnostavat alueet ja lukemaan vain ne osat.

Matkassa mukana Walt Disney

Luen kyllä aika paljon muutakin kuin mitä tulee blogissa esiteltyä, vaikka kaikki matkailuun ja vieraisiin kulttuureihin liittyvät on silti lemppareita todellisuudessakin. Mietin, että voisin tänne esitellä muunlaisista kirjoista joskus vaikka niitä, jotka ovat olleet konkreettisesti  matkalla mukana.

Juhannuksena raahasin mökille yhtenä kirjana Neal Gablerin kirjoittaman Walt Disneyn elämänkerran (WSOY 2008). Tiiliskiviä olen vältellyt jo vuosia ja osittaisesta lukujumistakin kärsinyt jo pari vuotta, mutta sitten välillä löytyy tällaisia helmiä, joiden kohdalla se lukemisen ilo löytyy eikä kirjan paksuus haittaa.

Kirja kertoo Disneystä henkilönä, mutta samalla käydään silti läpi myös yhtiön synty ja kasvu. Talousvaikeudet olivat arkipäivää, mutta piti silti olla samalla luova porukka ja tavoittaa menestys. En oikeastaan käsitä, miksi en ole tätä lukenut jo aikaisemmin, vaikka olen ollut Disney-fani melkein koko ikäni. Löysin kirjan sattumalta kirjaston kierrätyskärrystä muutamaa viikkoa aiemmin ja oli siis just sopivaa juhannuslukemista. Oli kivaa uppoutua Disneyn taikamaailmaan ja imeä kirjasta lisätietoa asioista, joista en ollut tullut ottaneeksi selvää aiemmin. Muistin tässä yhteydessä taas, että elämänkertoja voisi ottaa lukemistoon säännöllisemmin, koska siellä seassa on kuitenkin muitakin tällaisia helmiä.

Kirja: Jaguaarin voima

Anders C. Krogh: Jaguaarin voima – Vuosi Amazonian sademetsässä
(Bazar 2009 / Kääntäjä: Sanna Manninen)

Kirjan kirjoittaja, norjalainen parikymppinen nuori mies lähtee vuosituhannen vaihteessa toteuttamaan lapsuuden haavettaan sademetsässä asumisesta. Hän matkustaa Peruun Amazonin alueelle, tutustuu siellä paikallisiin ihmisiin ja lähtee viidakkoon asumaan eristyksissä elävän matses-kansan pariin. Krogh toteaa, ettei kannata jäädä lopullisesti viidakkoon, vaikka se alkuperäinen suunnitelma olikin ja jatkoi sitten Norjassa työskentelyä jossain sademetsäjärjestössä.

Jos kirja käsittelee viidakkoja, löytöretkeilyä ja tuntemattomia kansoja, niin meikäläinen innostuu varmasti – niin tässäkin tapauksessa. Tämä on joku lapsesta asti ollut juttu, että kyseiset teemat kiinnostaa aina ja vielä edelleenkin tuntuu irtoavan uutta tietoa kirjoista. Kirjoitustyyli oli suht keveä ja vetävä, vaikkei tarkemmat aiheet sitä ihan koko aikaa olleetkaan. Tämä oli myös uskonnollisen lähetystyön vastainen: se tuhoaa alkuperäisen kulttuurin, esim. jaguaarin palvomisen, tuo länsimaisen maailman kansojen luokse eikä anna heidän enää itse valita tapojaan. Kirjoittaja itse ei kuitenkaan ole siellä käännyttämässä, vaan yritti aidosti oppia tapoja ja sulautua joukkoon, vaikka onkin gringo.

Krogh ei ollut ainakaan kirjan ilmestymiseen mennessä käynyt matsesien luona uudestaan. Tässä olis nyt ilmiselvä paikka jatko-osalle! Vastaavia kirjoja löytyy Sabine Kueglerilta ja  Corinne Hofmannilta, joissa siis valkoinen ihminen asuu jonkin aikaa jonkun alkeellisemmissa oloissa viihtyvän kansan luona.

Kirja: Kon-Tiki

Thor Heyerdahl: Kon-Tiki

Luin aikanaan moneen kertaan Pääsiäissaaren matkasta kertovaa kirjaa ja tämä Kon-Tiki-aiheinen oli jäänyt lukematta ja nyt Kon-Tiki-museossa käynnin takia piti lukea sekin.

Heyerdahlilla oli teoria siitä, että kansat ovat saapuneet Polynesian saarille balsapuisila lautoilla Etelä-Amerikasta merivirtojen mukana. Joillakin kansoilla itsellään oli kertomuksia siitä, miten esi-isissä oli valkoisia meren yli tulleita, mutta yleisesti tähän teoriaan ei tunnuttu uskovan. Vuonna 1947 Heyerdahl teki retkikuntansa kanssa matkan Tyynellämerellä kolmessa kuukaudessa ja todisti, että lautalla matkaaminen Etelä-Amerikasta on mahdollista.

Koska löytöretkeily ja tutkimusmatkat on edelleen kiinnostavia aiheita, niin pakkohan tämä oli lukea ja suosittelen kirjaa samoista asioista kiinnostuneelle. Tyyli on päiväkirjamainen, ei mikään viimeiseen asti hiottu kirjallinen taidonnäyte. Viihdyin kirjan parissa ja se riitti. Seuraavaksi pitää kaivella jostain se elokuva.

Lumoava luonto -kirjahaaste

Marika Oksa laittoi blogiinsa haasteen, jossa tehtävänä on esitellä tänään, maailman vesipäivänä, jotain luontoaiheisia kirjoja. Valitsin tänne näytille yhden kirjan, jossa esitellään Suomessa luonnossa eläviä eläimiä.

Maia Raitasen kirja Happamia, sanoi kettu (Into 2017) on tämän vuoden uutuuksia.

Parasta kirjassa on sen piirroskuvitus. Jokaisesta eläimestä on sekä tunnistamiseen soveltuva kuva että sarjakuvamaisempi puhekuplineen. Lisäksi kaikista on sitten tekstimuotoinen pieni infopaketti. Tämä sopii hyvin selailtavaksi ja pätkissä luettavaksi noiden sarjakuvamaisten kuvien vuoksi, mutta samalla myös sitten ihan kunnolliseksi eläintietokirjaksi.

Vaikka tämä voi vaikuttaa vähän lastenkirjalta, niin se on silti myös aikuisille sopiva. Nyt kun talvella ihmettelin tavallista tarkemmin jälkiä lumessa, niin jäljet olisivat olleet kirjaan kiva lisä luontoretkeilijälle.

Aikaisemmin ovat ilmestyneet myös kaloista kertova Sano muikku! ja valaista kertova Valas, valas!. Itse olen tykännyt erityisesti tuosta valaskirjasta. Seuraavaksi olisi kiva saada vastaava kirja linnuista tai kasveista!

Kirja: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin
(Minerva 2011)

Kolmannessa kirjassaan toimittaja Matti Rämö kertoo matkastaan Kaakkois-Aasiassa. Hän pyöräili kahden kuukauden ajan Thaimaassa, Laosissa, Vietnamissa ja Kambodzassa. Tämä kirja on siis matkapäiväkirja tuosta reissusta. Kuuman ilmaston ja vuoristojen takia alue on paikoitellen haastava pyöräilijälle. Maiden ero elintasossa näkyy eli Thaimaa on selvästi rikkaampi kuin muut. Sotahistoriakin on edelleen läsnä: joillakin alueilla se näkyy vammautuneiden ihmisten ja miinavaaran osalta, mutta tuolla on myös monia nähtävyyksiä siihen liittyen.

Tämä oli kiinnostavampi kuin edellinen, Rengasrikkoja Saharassa. En ole ihan varma, että onko kirjoitustyylissä tapahtunut suurtakaan muutosta, niin päättelin vain Kaakkois-Aasian olleen kiinnostavampi kuin Pohjois-Afrikka. Aasialainen maaseutu on ihan mun kokemusmaailman ulkopuolella eikä se ole ollut oikein koskaan oikeiden matkahaaveiden listalla, niin yhden kirjan verran oli kiva tutustua seutuun.

Kirjana tämä oli keskitasoa eli ei matkakirjojen parhaimmistoa, mutta ei kyllä huonokaan, koska jaksoin lukea sen loppuun asti ja ärsyyntymättä. Kertalukemisena siis oikein kelvollinen tapaus ja soveltuu hyvin sekä nojatuolimatkailuun että tuonne päin oikeasti suuntaavan matkailijan oheislukemistoksi.

Kirja: Vihreän saaren puutarhoissa

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa (Otava 2010)

Tämä on pyörinyt kotona lukupinossa jo pitkään. Otin kirjan matkalukemiseksi risteilylle, koska puutarhasesonki on taas kohta täällä.

Kirja on kooste lyhyehköjä tekstejä, joille on yhteistä puutarhateema. Esittelyssä on useita irlantilaisia yksityisiä puutarhoja, muutama muu käyntikohde aiheesta kiinnostuneille ja paljon kiinnostavia kasvilajeja, joista suurin osa ei kasva Suomen leveysasteilla.

Irlanti ei ole mua koskaan oikein houkutellut matkakohteena, koska olen sen olettanut olevan niitä maita, joissa ei oikeasti ole mitään nähtävää. Tämän kirjan perusteella voisin kuitenkin lähteä sinne – ja nimenomaan kiertämään puutarhakohteita. Ne kaikki kasvit kiinnosti silti eniten lukiessa, kun yritän aina imeä lisätietoutta aivoihini joka välissä aiheesta.

Nojatuolimatkailuun tämä oli hyvä kirja, jota sopii suositella sekä Irlannista että puutarhajutuista kiinnostuneille. Tuuri on kirjoittanut myös toisen kirjan Irlantiin liittyen, se on nimeltään Tuulen maa ja käsittelee elämää siellä yleensä, ei pelkkiä puutarhajuttuja.

Ja nyt olisi tarkoitus aloittaa täällä blogissa itseotettujen kirjakuvien aikakausi – ihan vain siksi että saisin valokuvaustreeniä ja koska en sitä instagramia jaksanut. Saa nyt silti nähdä miten hyvin pysyn päätöksessä….